Luovasti lempipaikkaa rakentelemassa

Tea, Eija ja Aija ovat ohjaksissa ja lapset touhuavat innokkaasti lempipaikkojaan rakennellen. Kenkälaatikoista alkaa vähitellen hahmottua ihania ja värikkäitä paikkoja. Lausahduksia tarttuu korvaan:

- Mä en osaa tehdä taloja silleen hienosti...

- Mä voin tehdä ton!

- Oranssi olis talon väriä, niinku Seurahuone

- Vautsi, voi kun kiva!

- Noi on vähän väärillä kohilla, mutta ei se haittaa

- Musta noi on nyt ihan hyviä, mutta pitää tehdä ikkunat vaan vielä.

- Saisinko lainata pulloliimaa?

- Mä teen näistä karkkipapereita, joissa on hopeepuoli, niin mä teen vettä. Ja tähän liukumäkeen, jonka mä sain luokkakaverilta, mä laitan silkkipaperia

- On menny ihan hyvin tähän mennessä, mutta mä en tiliä miten mä tekisin itteni tänne...

- Mä mietin että tehdäänkö ihan pieniä kuppeja tänne?

- Voi että tää on ihana tämä vesiliukumäki!

- Mä oon saanut näin paljon valmiiksi!

Kaikki touhuavat ja tekevät työhönsä hartaasti paneutuen. Luokassa on keskittynyt ja rauhallinen tunnelma, mutta mukava tekemisen pöhinä. Oppilaat neuvottelevat, puuhaavat, auttavat toisiaan ja opet kiertelevät pohtimassa ratkaisuja ja kehumassa oppilaiden edistymistä. Innostus on käsin kosketeltavaa.

Oppilaat ovat erittäin sitoutuneita tekemiseensä ja se on valtava ilo nähdä ja kokea. He myös ihastelevat toistensa keskeneräisiä töitä ja ratkaisuja. Tekeillä on elokuvateatteria, majakkaa, omia huoneita, laavua, tallia, kauppahalli ja uimahallia.

Melua? Ei todellakaan, vain ideoivaa puhetta, saksien rahinaa, paperin rapinaa, liimapullon purskahtelua, neuvottelun ja pohdinnan ääniä!

Ja miten ylpeänä työnsä valmiiksi saanut poika esittelee lopputulostaan opelle ja siitä otetaan komeasti poseeraten kuva. Opella ja oppilaalla on molemmilla leveä hymy kasvoilla. Kun lapsi on sitoutunut tehtävään, saanut itse vaikuttaa siihen ja suunnitella sen, on silmin nähtävää, miten tekeminen on sisäisen motivaation synnyttämää.